Varhaiskasvattaja on merkityksellinen ihminen lapsen elämässä. Kasvatus on luovaa ja elävää vuorovaikutusta, jonka keskiössä on läsnäolo, kuuntelu ja havainto. Snellman-korkeakoulun varhaiskasvatuksen opintovastaava Tiina Ristolainen pohtii steinerpedagogisen varhaiskasvatuksen vahvuuksia ja nostaa kasvatustieteen rinnalle mielenkiintoiset käsitteet kasvatustaito ja kasvatustaide. Onko kasvattaminen pohjimmiltaan luovan ja luovuuden mahdollistavan tilan luomista ja ylläpitämistä?
Steinerpedagoginen varhaiskasvatus pohjaa lapsuuden itseisarvon merkityksen korostamiseen: lapsuus on arvokas ja vertaansa vailla oleva kehitysvaihe, joka luo perustan myöhemmälle kasvulle ja oppimiselle. Lapsi ei ole pedagogisen toiminnan tai varhaiskasvatussuunnitelman kohde vaan aina sen yksilöllinen lähtökohta. Lapsi pyritään kohtaamaan kokonaisvaltaisesti kehitys- ja ikävaiheet huomioiden. Tämä vaatii kasvattajalta avoimuutta, herkkyyttä ja tarkkaavaisuutta – valmiutta syventää yhä uudelleen havaintojen kautta ymmärrystä lapsesta sekä kykyä oman pedagogisen toiminnan tarkasteluun. Kasvattaja mielletään steinerpedagogiikassa osaksi lapsen kasvatusympäristöä. Ympäristöä pyritään muokkaamaan sellaiseksi, että se tukee lapsen kasvua ja kehitystä ja antaa jäljittelyn arvoisen mallin. Lapsi saa olla rauhassa lapsi, ja aikuisen tehtävä on mahdollistaa lapsuuden kiireetön kasvurauha sekä tukea tietoisesti lapsen hyvinvointia ja oppimista.
Kasvatustaito on kasvattamisen taitoa, sitä, miten kasvattaja osaa toimia arjen kasvatustilanteissa päiväkodissa. Se on kasvattajan taitoa muuntaa opittu tieto kasvatusteoiksi ollessaan vuorovaikutuksessa lapsen ja lapsiryhmän kanssa. Mediakasvatuksessa puhutaan monilukutaidosta tai kuvanlukutaidosta. Steinerpedagogiikassa voisi puhua lapsenlukutaidosta. Se on laajempaa yksilöllisyyden kuuntelua. Kasvatustieteelliset teoriat pitää lapsen äärellä laittaa hetkeksi sivuun, jotta näkee lapsen puhtaasti ilman valmiita mielikuvia. Teoriaa voi hyödyntää taas siinä vaiheessa, kun pyrkii syvemmin ymmärtämään näkemäänsä. Kuten mikä tahansa taito, kasvatustaitokin vaatii kehittyäkseen harjoitusta. Näkemistä pitää harjoitella, jotta se voi syventyä toiseuden kuunteluksi. Sosiaaliset taidot, vuorovaikutustaidot, dialogisuustaidot sekä itsesääntelyn taidot kuuluvat myös varhaiskasvattajan ammatilliseen taitokategoriaan. Taidoissa kypsytään. Kypsyminen puolestaan on ajallinen prosessi, jota ei voi kiirehtiä. Snellman-korkeakoulun opinnoissa harjoittelulla on tärkeä osuus. Nelivuotiset varhaiskasvatuksen opettajan ja esiopettajan opinnot sisältävät kaksi puolen vuoden harjoittelujaksoa päiväkodissa.
Taiteilija tutustuu värien laadullisuuteen syvästi. Ne puhuvat hänelle ja synnyttävät merkityksiä. Hän osaa lukea “tilannetta”, tuota kauttaan kehkeytyvää, järjestäytyvää ja syntyvää maalausta, hän tietää, mitä väriä mikäkin kohta kankaassa kutsuu, jotta kokonaisuus toimii ja resonoi. Maalaus on vuorovaikutuksellinen tapahtuma, se ei synny ilman maalarin mielenkiintoa, läsnäoloa ja osallisuutta, ja siitä on luettavissa aina myös maalarin oma yksilöllinen tapa havaita ja ilmaista itseään. Maalari ei kuitenkaan maalaa sattumanvaraisesti sinne tänne reagoiden. Luova tapahtuminen on yhtä aikaa sekä avoin että tietoinen prosessi, joka vaatii konkreettiset taidot ja keinot itsensä ilmentämiseen.
Kasvatustaito syvenee kokemuksen ja harjoittelun myötä ja on parhaimmillaan luovaa taiteen tekoa, tilanteenlukutaitoa. Kasvattaja harjaantuu olemaan avoimessa ennakkoluulottomassa vuorovaikutuksessa, lukemaan tilanteita, siinä olevia yksilöitä ja lukemaan niistä oikean toimintatavan, oikein suunnatun pedagogisen teon. Varhaiskasvatuksen opinnot sisältävät runsaasti taiteellista työskentelyä. Kysymys on pyrkimyksestä orgaaniseen muuntautumisen kykyyn. Taiteen harjoittaminen pitää yllä kasvattajan omaa joustavuutta.
Taiteen avulla voi tutkia omia sisäisiä rajojaan. Plastisuus omassa ajattelussa puolestaan mahdollistaa näkökulman muutokset ja tilanteiden näkeminen lapsen näkökulmasta helpottuu. Avoin, turvallinen ja kuunteleva tila mahdollistaa luovuuden, prosessin – lapsen kasvamisen omaksi itsekseen. Meiltä steinerpedagogeilta kysytään usein, mitä tarkoitamme, kun puhumme laadullisuudesta. Se on juuri sitä tunnustelevaa arviointia, kuuntelua. Ulkoisella havainnolla pääsee vain pinnalle. Kun halutaan mennä syvemmälle, pitää oppia kuuntelemaan. Jokaisella ihmiselläkin on oma ominaissävelensä.
Teksti on syntynyt luovassa vuoropuhelussa opintovastaava Tiina Ristolaisen ja kuvataidelinjan opiskelijan, käsikirjoittaja Hanna Schaafsman yhteistyönä.
